Hyvää koulujen alkamista!

Vaikka neljättä lukua kutsutaan erilaiseksi lopuksi, se ei merkkaa sitä, että tarina loppuisi. Ehei, ette pääse Sadesaaresta näin helpolla. Sitten olisi vähän ilmoitettavaa, nyt kun alkoi viimeinen lukuvuosi peruskoulussa, haluaisin painottaa, että lukuja ei välttämättä tule enää tasaiseen tahtiin. Voi olla, että niitä tulee vain viikonloppuisin tai... noh... mistä sitä tietää! Mutta ei pilata tätä huikeaa lukua höpötyksellä!

^^^^^^

Silmänräpäyksessä koko huone oli vihreässä savussa. Savu haiskahti mätääntyneeltä tomaatilta ja siltä se näytti. Mutta savun keskeltä hahmottui jotain. Jotain, mikä hiljensi tunnelman.

Pöly laantui ja laantui hetkessä. Nuoret kasvot kohosivat väänteikkäästi ja tunnelma tiivistyi herkeämättä.

- Mi-mi-mitä tämä m-merkitsee? Robert huudahti pakokauhun vallassa kun nuorinainen ilmestyi lopulta savun keskeltä. Hän katsoi tyttöä, joka muistutti tutulta...

- MINÄ ELÄN! Tyttö kiljaisi ja siinä samassa kaikki tulisi muuttumaan.

Jokin valtasi koko ympäristön. Kaikki haihtuivat yhtäkkiä ja kukaan ei tuntenut mitään. Maa tärisi ja seinät heiluivat ahkerasti.

Hengittäminen tuntui erittäin raskaalta. Tuntui kuin kaikki haihtuisi ja mitään ei jäisi jäljelle. Tuntui, kuin olisi matkustanut ajassa taaksepäin. Mutta silmänräpäyksessä ei enää tuntunut miltään, kun kaikki pimeni... Kaikki pimeni...

Hetken kuluttua tuntui taas eloisalta - ja nuorelta. Ihan kuin mitään ei olisi äsken tapahtunut.

- Me olemme matkanneet ajassa taaksepäin! Se toteutui! Jihuu, minä elän jälleen! Jessica iloitsi ja hurrasi Robertille. Mitä oikein tapahtui?

- Olemme siinä kohdassa, missä meidän tarinamme loppui! Voimme aloittaa taas kaiken alusta! Meillä on oma tontti ja... Jessica jatkoi niin tohkeissaan, että Rob ei pysynyt perässä.

- Anteeksi, mutta mitä on tapahtunut? Mitä meille tapahtui?

- Kumosit kiroukseni pelastamalla minut. Kun kirous raukesi, se johdatti meidät menneeseen - juuri siihen missä me erottiin nuorina, eli silloin. Nyt voimme elää sen jälleen ja vaihtaa valintojamme!

- M-mutta en ole varma haluanko aloittaa kaiken alusta. En ole varma haluanko elää kanssasi.

- Älä nyt höpsi. Mitä sinä tuollaisia höpötät? Meidät on luotu yhteen, kohtalo johdatti sinut pelastamaan minut. Minähän rakastan sinua. Olen rakastanut aina!

- Olet kai oikeassa, sillä tunnen myös samoin...

Syntyi syvä hiljaisuus.

Kolmen kuukauden kuluttua hiljaisuus oli ollut jo kauan tipo tiessä. Vanha elämä, joka oli jo kerran eletty, jouduttiin elämään uudestaan.

- Talomme näyttää hyvältä, mutta sinuun tätä kaikkea ei voi verrata. Oikeastaan, sinuun ei voi verrata mitään - olet niin lumoavan kaunis.

- Kiitos, Rob. Tuo oli kauniisti sanottu. Jätä kuppisi sitten astianpesukoneeseen, kiillotan juuri lavuaaria ja sotket sen yleensä aina heti.

- Olet oikeassa, en saisi jättää tavaroita hujan hajan ja sotkea sinun kädenjälkiäsi.Rob joutui aina myöntämään itselleen, että hän oli juuri täyttänyt parikymmentä vuotta, kun hetki sitten hän olisi melkein jo nelikymppinen. Kyllä aika saanut ihmeitä aikaan.

 - Eikö olisi pienenten päiväunien paikka?

- Mene sinä edeltä, kiillotan vielä tiskipöydän. Muista jättää se kahvikuppi - tiskikoneeseen.

Hetken kuluttua Jess saapui nenäänsä nyrpistäen makuuhuoneeseen.

- Jätit jälleen sen kahvikupin lattialle. Mikä ihme sinua oikein riivaa? Teet sen aina, vaikka kuinka käsken. Et kuuntele yhtään mitä sanon!

- Anna anteeksi. Olin taas niin ajatuksissani. Korvaan tämän sinulle.

- Miten muka korvaat? Suklaalla? Mutta teet tämän aina!

- Lupaan, että korvaan...

- ... erittäin mieluisella tavalla. Rob jatkoi keksittyään ratkaisun pulmaansa.

- Niinkö?

Onneksi siihen ei mennyt kauan, kun Rob sai tyydytettyä halunsa ja Jess oli valmis antamaan anteeksi - kahvikupin verran.

- Se oli jälleen mahtavaa. Jess tuumasi hengästyneenä.

- Niin oli. Mahtavaa.

"Vähän liiankin." Rob ajatteli itsekseen ja tuumi menneitä.

Mutta paras odottikin ihan kuukauden päästä. Tämä mahtava, oli osoittautunut aivain uskomattomaksi. He saisivat vauvan!

- Hänestä tulee isin tyttö... Eikö niin?

- Ehei, ultraäänissä sanottiin, että 75% hänestä tulisi poika. Olethan aina haaveillut pojasta?

- Ajattele. Me saamme vauvan. Hänestä tulee jokatapauksesta isin tyttö, tai no... poika.

- Olethan onnellinen?

- Totta kai olen! Miksi sinä tuollaisia kyselet? Tämä "uusi" elämä on mahtavaa.

- Ajattelin vain, koska et ole osoittanut sitä näinä päivinä...

- Voi rakas Jessica. Totta kai minä olen...

^^^^^^

Tämä neljäs luku päättyi hieman romanttisemmin. Jos on jotain kysttävää, kysykää. Jos on jotain kommentoitavaa, kommentoikaa!