Eli siis kymppi osa pitit tulla, ja tässä nimikin. Mutta aikani ei yksinkertaisesti enää riitä. On koeviikkoja, isoja projekteja yms. joten.. En voi jatkaa enää Sadesaarta.

Vieraskirja on yhä voimassa ja saa linkittää ja kommentoida.

Tänääkään emme juurikaan pääse itse asiaan mutta erittäin lähelle todellista...

^^^^^^

Nuori poika tai oikeastaan mies, istahti mukavasti Rachelin viereen baaritiskille.

"Apua, hän katsoo minua!" Rachel ajatteli posket punottaen.

- Hei. Poika tokaisi rikkoen selkää karmivan jännityksen. - Oletko täällä yksin? Hän jatkoi.

"Mitä minä vastaan?? Kääk..."

- H-hei. Sinäkin?

- Kyllä. Täytin eilen 16-vuotta. Palasimme vähän... plaah... Et jaksa kuunnella kumminkaan.

- Ei kun selitä vaan... Haluan tietää!

- Niin, palasimme tänne takaisin mutta kaikki kaverini muuttivat pois, Sateenkaarilaaksoon. Jäin yksin ja minkäs teet, nämäkin juhlat ovat kultaa viime vuoteen verrattuna jolloin jouduin ostamaan itselleni ne ruusukimput. Huoh... Toivottavasti tänä vuona voisin ostaa ne jollekin muulle, kuin vain itselleni....

- Ymmärrä. Tai siis... Tarkointan... Että sama täällä. Itse asiassa minä en ole asunut täällä koskaan mutta äitini, Jessica on....

- Tule, mennään tanssimaan. Tehdään juhlistasi ikimuistoiset!

- Hhmmm... Lattia näytää tyhjältä, joten miksipä ei?

Pari valjakko otti riemun irti arjesta ja pistivät lanteet keikkumaan.

- Mikä on nimesi? Olen Rachel.

- Richard, Jesson.

- Kuullostaapa tutulta... Hhmm...

- Nimesi on yhtä nätti kuin kasvosi.

- Oikeasti? Kiitos.

Kesken makean biitin, musiikki vaihtui hitaaseen kappaleeseen. Valot vaihtuivat lämpimiin väreihin ja discon lattia alkoi tyhjentyä. Nyt oli Richardin tilaisuus.

- Saanko?

Nuorukaiset tanssivat aivan hissukseen. He olivat tehneet molempien illasta onnelliset olemalla oma-itsensä vain. Kumpikaan ei puhunut vaan katsoivat toisiansa silmiin. Hetki oli unohtumaton.

- Sinulla on kauniit silmät. Richard imarteli.

- Kiitos. Sinä taas osaat viedä. En ole koskaan aikasemmin tanssinut tällä tavoin.

- Etkö?

- Oletko sitten tällä tavoin...?

- Hihii, totta kai. Ja varsinkin nyt... Hetki odotti hetkeä jolloin hetki voisi vaihtua toiseen, ehkäpä onnellisempaan hetkeen. Nyt Rachel oli varma itsestään, hän ihastuisi vielä jonain päivänä Richardiin. Hän hymyili ja poikakin hymyili. He molemmat hymyilivät...

... Ja nauroivat. Tunnelma oli niin tiivis ja sekä kaunis, että tanssiminen oli kehittynyt enemminkin halailuksi. Näin molemmat varmistivat, että he tykkäisivät toisistaan. Mutta tämä ei kuitenkaan ollut sattumaa, ainakaan tähän asti...

Molempien harmiksi kappale loppui kuin seinään ja Rachel päätti tehdä niin kuin hänestä tuntui, halata poikaa romanttisesti.

- En unohda tätä tanssia ikinä.

- Samoin...

Se mitä nyt tapahtui, se myös tuhosi unen josta kaikki tytöt haaveilisivat. Rachelin kännykkä kesken tunnelmaa räjähti tärisemään ja soimaan.

- Niin äiti? Rachel vastasi.

- Kotia, kuin olisi jo! Kello on 7 minuuttia yli 2. Ala tulla jo! Hopi hopi!

- Mutt...

- Ei mitään muttia! Äkkiä ja kiireellä tänne kuin olisit jo! Sinä lupasit...

- Tiedän tiedän. Olen tulossa...

- Sinulla on tasan 7 minuuttia aikaa tulla kotiin, jos et ole 14 minuuttia yli 2 kotona, saat kotiarestia - välittömästi.

- Varmasti, joo. Haluat vain pilata elämäni koska se ei ole yhtä täydellinen kuin omasi! Sitä paitsi, mitä jos en tulekaan?

- Rachel, tiedät mitä siitä seuraa! Nyt jaarittelut ja marinat sikseen ja äkkiä kuin olisi jo kotiin! 6 minuuttia aikaa, sitä enemmän selitystä, sitä vähemmän aikaa! NYT KOTIIN JO!

- Joo, joo... Anna kaikki kestää....

PIIP PIIP PIIP

- Hei, minun pitäisi lähteä, tai oikeastaan minun pitäisi olla jo lähtenyt. Hehheh, jos ymmärsit?

- Argghh? Miksi minulle käy aina näin?

- Olen pahoillani. Mutta, hei! Meillähän oli kivaa, eikös?

- Juu, totta. Otetaan uusiksi? Lupaathan...?

- Kyllä, jos ehdin ensin kotiin ajoissa. Hehheh.

Aika oli käymässä vähiin, mutta Rachel koki ajan olevan tismalleen oikeassa kohdassa. Nyt jos ei koskaan.

- En unohda sinua koskaan! Rachel vihjasi ja suuteli poikaa elämässään ensimmäistä kertaa.

- En minäkään sinua, Rachel. Poika vastasi ja rutisti tytön syliinsä kuin iäksi.

"Tämä oli elämäni onnellisin ilta." Rachel ajatteli ja nauroi onnesta itselleen. Suorastaan täydellinen ilta.

Kotiin ei ollut pitkä matka. Onneksi. Valot ja telkkari olivat päällä, joten Jessica ei ollut vielä nukkumassa.

- H-he-hei äiti.

- Rachel. Kello on nyt 14 yli.

- Tulin siis ajoissa.

- Kulta, tiedätkö mitä kaikkea voi ulkona pimeässä tapahtua? Kukaan ei auta, jos hillut jossain kaduilla.

- Tiedän. Olen pahoillani.

- Mutta lupasit tulla ajoissa.

- Olin yökerhossa. Tapasin sielä yhden pojan ja tanssimme koko loppu illan - kahdestaan.

- Hhmmm... Hänen nimensä oli...

- Richard. Niin! Richard Jesson!

- Mitä? Je-Jesson?

- Niin. Aivan ihana kundi. Niin söpö, ja niin... herkkä sanoisinko suoraan!

- Tapasitko oikeasti Richard Jessonin? No, kerroitko kuka olet? Sanoitko sukunimenkin? Miltä poika näytti? Oliko hän yhtä komea kuin...

- Ööö... Äiti! Kerroin kuka olen, sanoin vain, että Rachel. En muuta. Ja mitä se sinua liikuttaa? Yhtä komea kuin... KÄÄK! ÄLÄ VAIN SANO, ETTÄ TIEDÄT KUKA HÄN ON???? KILTTI, älä sano.

- Heh, olin vain sanomassa... Ööö... Yhtä komea kuin minä. Katso, onko meissä samaa näköä?

- Joo, joo! Hyvä vitsi. Ei ollut!

Mutta katsokaa tarkkaa ovelle, kukahan mahtaa siellä olla?

- Toivottavasti Rachel pitää näistä... Oi, olen niin rakastunut häneen. Mitä tekisinkään, jos en olisi koskaan tavannut häntä? Äkkiä Richard huomasi tyttären ja tyttären äidin. Aikaa ei ollut hukattavaksi, vaan häivyttäväksi - salaman nopeasti.

- Apua, Richard! Oletko se sinä? Rachel huudahti äkillisesti nähtyään ovella olevan joku, mutta ei kyöennyt päättelemään pimeässä kuka mahtaisi ovella olla. Poika ei vastannut vaan jatkoi kävelemistä.

Rachel heilui terassulla ja yritti hahmottaa tummasta usvasta Rickyn varjon tai edes... jotain...

- Outoa. Ihan kuin olisin nähnyt Richardin.

- Rakas, mitä nyt?

- Olin varma, että Richard kävi ovella. Mutta en näe häntä enää missään.

- Mutta minä näen ruusukimpun!

Ja silloin Rachelilla välähti. Kimppu oli tosiaan Richardilta, hänen unelma prinssiltään. Toivottavasti Jessica ei pystyisi yhdistämään noita kolmea asiaa yhdeksi - totuudeksi.

Tätä asiaa pohdiskellen vakavin mielin, Rachel ryntäsi suorastaan omaan huoneeseensa. Jessica toivotti hyvät yöt ja näin molemmat saivat henkisen rauhan vihdoin.

Tai, no... Ainakin toistaiseksi.

"Miten minä saan kerrottua totuuden? MITEN? Rachelhan on rakastunut veriveljeensä. Mitä minä teen? Kumpikaan ei tiedä, toivottavasti Ricky osaa pitää suunsa kiinni kotona, Rob ei tykkäisi jos tietäisi meidän palanneen kaupunkiin, sillä neljäs kirous ei saisi varsinaisesti vielä raueta! Mitä minä teen?"

Sekunnissa häne päähänsä se välähti, niin kuin jo aiemmin. Hänen täytyisi kertoa totuus sillä kiroukset niin käskevät. Hänen oli itse rauetettava neljäs kirous, ja lapset hoitaisivat viidennen ja kuudennen. Sitten, kohta heidän aikansa olisi ohitsen. Jessican ja Robertin.

Mutta ei onneksi vielä tämän luvun. Tyttö, joka oli täynnä pehmeitä asioita ja sanoja rakkaudesta, päätti suunnata kohti uusia haasteita, kuten karkaamista. Hänen olisi osoitettava kiitollisuus ruusuista. Hänen täytyisi kertoa, kuinka hän välittäisi Rickystä. Hänen vain olisi pakko ja täytyisi niin tehdä.

Jessica oli livahtanut jo melkein lakanoiden väliin joten reitti oli selvä puhelimen ja hänen huoneen välille. Kello ei olisi vielä paljon, joten aikaakin olisi vaikka aamuun asti!

Puhelin käteen ja Richardin numero. Onneksi Richard vastasi kännykkäänsä - Tai siis, Rachelin onneksi.

- Hei, minä tässä.

- Hei! Saitko jo ruusuni?

- Oi kiitos, ne olivat ihania!...

-... Ajattelin, että livahdettaisiinko molemmat ulos - vähäksi aikaa. Voin ottaa äidin auton.

- Ei, ei! Minulla on oma auto väliaikaisesti. Tulen hakemaan ilomielin!

- Oi, olet niin suloinen ja... Ööö... Ihana? Tulethan varmasti?

- Lupaan sen! Tunnin kuluttua teidän talon edessä?

- Selvä. Tunnin kuluttua. Nähdään silloin!

PIIP PIIP PIIP

Tunti kului rattoisasti Jessican tietämättä asiasta hönkäsen pöläystäkään. Mukava dekkari oli riivannut hänet nenä kiinni kirjaan ja lukemisen ilosta oli mahdoton irtaantua - ennen portaissa rämiskelyn kuultua.

- Voi ei. Minne hän on taas menossa? Aargghh! Olisihan se pitänyt arvata! Jessica raivosi itselleen ja tyhmyydelleen. Miten hän oli unohtanut lukita oven sekä ulko-, että sisäpuolelta huolellisesti!

Vanha ja romuinen auto huristeli pihaan. Ricky oli ratissa ja tyttö odottamassa ulkona. Pari tööttäystä, että varmasti kaikki heräisivät.

- Hei! Tulit ajoissa.

- Lupasinhan. Tule, hyppää kyytiin.

- Voi ei! Äiti! Aja, kaasu pohjaan!

- RACHEL! RACHEL!

- Aja nyt! Rachel hoputti ja...

... Jessica hukkui pakokaasuun - lopullisesti?

^^^^^^

No, täytyy myöntää. Tämä oli aika teinidraamaa ja tiivistetty aika pieneen pakettiin mutta seuraavasta luvusta tulee puolet lyhyempi ja puolet jännittävänpi. No, kommentteja! Mitäs tykkäsitte? Parantamista?

Kaikki ketkä omistavat kaupunkikämpän nostavat käpälän kattoon! Minä, minä! Olen yrittänyt tässä viimeiset päivät ladata kaupunkikämppää tälle koneelle joka on muuten hyvä mutta ei päästä minua asentamaan vuodenajoista ylöspäin tulleita lisäosia joten pelaan niitä meidän iki-ihanalla Windows 2000 koneella. Oih, mutta nyt varoitan teitä kunnia sanalla, (sillä juoni tulee taas vaihteeksi muuttumaan koska kaupunkikämppä ei suostu asentumaan tälle XP 2003 koneelle) että tämä luku sisältää (olikohan se..??) 72 kuvaa (mutta onneksi jätän vähän seuraavaankin lukuun...)!

Tarinamme on jatkuu 15 vuoden jälkeen...

^^^^^^

VIIDENTOISTA VUODEN JÄLKEEN...

Kummia on tapahtunut ihmeen kaupalla Jessican ja Robertin erottua. Jo seuraavana päivänä koko sadesaari jouduttiin evakoimaan metereoriitti vaaran takia. Kaikki onneksi ehtivät siirtyä pois paineen alka kun suuri ja muhkea kivi räjähti suoraan Sadesaaren kohdalle. Koko laakso ehtyi ja kuivui pois ja enää vain keskusta vihersi. Monet muuttivat lopullisesti pois mutta myös osa palasi.

Näin ollen Jessonit palasivat. Robert oli löytänyt kuukauden sisällä Jessicasta erottuaan uuden tulevan vaimon. He olivat kihlautuneet ennen heidän yhteisen lapsen, Fionan syntymistä. Nuori Charlotta ei usko ikuiseen omistautumiseen vastakkaiseen sukupuoleen joten he ovat päättäneet jättää häät väliaikaisesti väliin. Tai ainakin toistaiseksi.

Fiona oli 10 vuotta. Hänellä ja velipuolellaan Richardilla oli ikäeroa vain 6 vuotta. Fiona rakasti velipuoltaan mutta vielä enemmän vanhempiaan jotka antoivat hänelle aina kaiken läpi.

Richard eli Ricky oli komistunut hurjasti näinä vuosina. Lähinnä kasvonpiirteet alkoivat muistuttaa enemmän isäänsä kuin äitiäänsä. Onneksi, sillä kukaan tästä perheestä ei tietänyt Jessicasta - vielä.

- No niin, lopetetaan tämä typerä leikki. Ricky naurahti ja nousi pikaisesti maasta.

- Ei tämä ole mikään typerä leikki. Itse et tykkää vain leikkiä kun et saa olla äiti. Hmp!

- Kappas, Richard. Miksi et leiki Fionan kanssa?

Ricky vihasi äitipuoltaan. Hän ei voinut sietää häntä. Niin itseään täynä oleva pikku takiainen joka oli aina kiinni hänen tai isän rahoissa.

- Heii Rickyliini. Char naurahti pojan liityttyä heidän seuraan.

- En ole mikään Rickyliini, tiedät sen aivain hyvin.

- Kuules nyt. Voisit pikku hiljaa alkaa unohtamaan äitisi joka hylkäsi perheesi. Alkaisit nyt jo nauttimaan elämästä ja vaikuttamaan omiin valintoihisi, esimerkiksi nyt yliopiston kanssa. Älä aina ole noin möksö.

- Ei kyse ole siitä, eikä äitini ole hylännyt meitä vaan sinä olet tunkenut...!

- Sot sot, mitäpä jos tänään lähtisit vaikkapa katsomaan ympärillesi kaupungille? Eikö se olisi hyvä idea Robert?

- Hhmm... Niin kai, olen vaan aina sinun tiellä.

- Totta. Tuohan on päivän erinomaisin ehdotus. Saat jopa lainata henkilökohtaisesti minun autoa, jos se on siitä kiinni.

- Isä, etkö tajua? Haluatte koko ajan minut vain pois tieltänne! Minä en lähde minnekään.

- Sitä paitsi, huomenna alkaa lukion viimeinen vuosi. En voi valvoa yömyöhään missään. Tai itse asiassa, te ette anna.

- Mitäs jos nyt vain unohdettaisiin menneet ja keksittäisiin uutta ajateltavaa. Sovitaanko, että saat olla kahteen asti yöllä?

- Hyvä on. Mutta vain sinun autolla...

- Hyvä, että pääsimme yhteisymmärrykseen.

- Annoit aika löysän riman pojalle.

- Hhmm... Niin no mutta hän on niin paljon joutunut kärsimään, kuten tästä uudesta muutosta. Osa hänen kavereistaan...

- Ymmärrän...

- ... Mutta tajuatko mitä voi sattua kun annat teini-ikäisen pelleillä yömyöhään keskustassa?

- Anna jo olla. Teimme jo sovinnon.

- Hyvä on. Mutta minä en maksa vahinkola. Lapsi on nimenomaan sinun.

- Lapsi on minun, tiedetään ja minä hänet kasvatan!...

- ... Ja sitä paitsi, saa lapsikin välillä kokeilla rajojaan. Luotan häneen...

- ... Ja hän kunnioittaa määräyksiäni - ainakin jossain määrin. Hehe.

- Toivottavasti... Toivottavasti.

Jotkut toisetkin palaavat melkein yhtä innokkaina uuteen tai ainakin muuttuneeseen ympäristöön. Jessica muutti heti toisaalle tämän Rachel kaunottaren synnyttyä. Nyt hän oli valmis palaamaan takaisin Sadesaarelle tyttärensä kanssa, sillä jälleen yksi kirous oli rauennut ja yksi odotti kukkaan puhkeamista.

15-vuotias Rachel ei odottanut uutta muuttoa yhtä innolla kuin äitinsä. Häntä ei voinut kiinnostaa palaaminen "äidin kotiseuduille". Hän ei myöskään tietänyt isästään mitään muuta, kuin että oli kadonnut tänne lähimaille. Jokainenhan tietää, että se ei ole totta...

Ennen kuin Rachel täyttäisi 16-vuotta, hänen täytyisi saada tietää tulevaisuudestaan ja menneisyydestään. Se oli myös yksi syy muuttaa takaisin. Rachelia se harmitti, sillä ei tienyt mitään tulevasta - toisin kuin hänen rakas äitinsä Jessica.

- Äiti, oletko varma tästä?

- Kyllä, tulehan.

Ensi silmäyksellä Rachel löysi huoneensa muiden huoneiden seasta. Se oli sisustettu pastilli värein omasta pyynnöstään, tai no ainakin melkein.

- Hhmm... Täältä selvästi puuttuu jotain Rachel.

- Niin, ne sinun taulusi, eikö?

- Hmp. Älä ajattele tuolta kantilta. Täältä puutut vain sinä.

- Jätä selittämiset muille ja jätä minut rauhaan.

Ja Jessica totteli mutta Rachelin iljettävä nälkä ei. Kipin kapin yläkertaan jossa öäiti valmisti uunituoretta aamupalaa, muroista.

- Ehditkö jo vilkaista paikkoja?

- No joo...

- Kelpaako murot?

- Jep.

- Ööö... Olen tässä vähän miettinyt. Mitäs jos menisit tänään tutustumaan kaupunkiin yksin?

- Hhmm...

- S-saat toki lainata autoa.

- Tarkoittaako tämä sitä, että tulisin kahdeksalta kotiin?

- Ei tietenkää kultaseni. Ole niin kauan kuin haluat ulkona.

- Siis vaikkapa aamuun asti?

- No rajat kumminkin. Kahteen asti yöllä.

- Onko tämä unta, vai olenko taivaassa?

- Voi kiitos äiti, olet ihana!

- Tiedän sen. Voih, minä tiedän sen.

- Ja sinun autollasi?

- Kyllä, mutta aja harkiten!

- Jihuu!

Illan suulla Rachel oli aivan kikseissä. Hän saisi vihdoin ajaa äitinsä autolla ja huristella sillä minne lystää.

- Muistathan, tämä ei ole mikään ryyppy reissu. Et juo mitään, et polta - etkä tapata itseäsi. Muista se!

- Niin ja et tuo kotiin ketään, etkä...

- Joo, joo! Anna minun jo mennä - kello lyö!

- Hyvä on, uskon sinua. Luotan sinuun täysin. Olet jo tarpeeksi vanha...

Rachel tarttui rattiin ja suunnisti heti lähimpään yökerhoon.

- Kumpa täällä olisi tarpeeksi hyvä meno päälle. Tyttö murehti ja meni sisään.

Yökerho oli varsinaisen mukiinmenevä. Iso uima-allas, hyvät suihkutilat ja komea baari puoli. Tällä hetkellä uima-altaassa ei ollut ketään ja tyttö sai vapaat kädet polskia sielunsa täydeltä.

Harmikseen kello kumminkin asetti rajat ja seuraavaksi oli päädyttävä tanssilattialle. Valot välkkyivät kuin elokuvissa joita harvoin näki. Tunnelma kohosi nuottien mukana taivaaseen ja tunnelma tiivistyi...

... Baaritiskille.

^^^^^^

Tervemenoa. Toivottavasti saisimme enemmän kuin yhden kommentin. No, pistättekö paremmaksi?

Taas juonenkäänteitä. Alkaako jo kyllästyttämään? No kumminkin seuraava luku on jo kohta taas vuodatuksessa, sillä en voi olla kirjoittamatta niin jännää lukua!

VAROITUS!!! KIELLETTY ALLE 10-VUOTIAILTA!

^^^^^^

Älä nuolaise ennen kuin tipahtaa! Joku sentään keksi kutsua palomiehen paikalle joka otti tilanteen haltuunsa ja sammutti liekit tyylikkäästi.

Onneksi mikään ei kirjaimellisesti ehtinyt palaa, paitsi ruoka jonka rasva oli todennäköisesti syttynyt palamaan kun oli valahtanut liedelle.

- Hyi mikä haju. Pyh.. pyh.. miten sinä tämän onnistuit tekemään?

- Huoh, kumpa vaan tietäisin.. Olin varmaan niin ajatuksissani...

- Niin varmaan. Auts! Mitä sinä oikein ajattelit?

- Ööö... Minun pitäisi kertoa sinulle yksi asia...

- Katsos... Tuota noin... Mistä aloittaisin..?

- Vaikkapa alusta?!

- Hyvä on. Huoh...

- Silloin kun olimme vielä nuoria ja meillä oli tulevaisuus vasta edessä, sinähän jätit minuta ja niin, ja tiedät loput. Masennuin ja jouduin tai oikeastaan aloin pimeänpuolella työskentelemään - mystiikkaa. Ajalehdin kauas todellisuudesta ja minun täytyi.. äh.. miten sen sanoisi...

- Älä vain sano, että olet sotkenut minutkin taas tähän!

- Anna kertoa loppuun... Niin... Nämä yhdeksän kirousta lankesi ylleni, kun petin esimieheni, eli noutajan lupauksen. Lupasin... Etten ikinä, IKINÄ näkisi päivänvaloa. Eli minusta olisi tullut vampyyri... Mutta en pystynyt siihen. Yritin muuttua, mutta... Mutta minua rangaistiin lupauksen pettämisestä ja siitä seurasi... Myrkytys.

- Mitä sinä selität? Mitä tarkoitat? Kerro nyt jo totuus, mitä ajat takaa?

- Äh... Tämä on niin vaikeaa. Pelastuisin tuomioltani jos joku pelastaisi minut. Noutaja antoi tahallaan sinulle kiven sydämelle. Kaikki tämä oli kirjoitettu tähtiin, mutta että saisin elää, minun täytyisi sinun kanssasi rauettaa kaikki yhdeksän kirousta, ja jokaista yhdeksää kirousta emme me voi purkaa - vaan Richardin on tuleva kantamaan hartioillaan meidän syntejämme. Olen pahoillani...

- Mi-mitä sinä tarkoitat?

- Että meidän on purettava yhdeksän kirousta ja niistä kaksi on jo rauennut! Ensimmäinen, pelastit minut - Toinen, menimme kihloihin joten lupauduit minulle... 

- Mutta miten Richard liittyy tähän?

- Richard on hedelmöittynyt noutajasta, niin myös tämä tyttö. Heidän on tar...

- TARKOITATKO SITÄ, ETTÄ RICHARD ON HELVETIN LAPSI?

- En voi väittää muuta... Ja sitä paitsi, sain haluni tyydytetyksi... Veren haluni...

- En pysty tähän... E-e-en usko sinua! Olet aivan hullu. Si-sinun on parasta etsiä uusi asunto. En kertakaikkiaan pysty tähän... Minun on vain unohdettava tämä ja sinun minut...

- Älä jätä minua! Et kuullut vielä kaikkea... ROBERT! ÄLÄ MENE!

- Robert älä tee tätä!

- Huomenna lähdet pois. Olet vain terveydellisesti haitaksi Richardille. Mene hoitoon!

- Robert....!!!!!!!!

Äkkiä valo ummisti painajaismaisen yön ja silloin Jessica sen tajusi, hänen oli aika poistua Robertin elämästä. Koko yön hän mietti asioita, mitkä jäivät Robertin korvista pois, jos hän vain ne tietäisi - hän ei jättäisi.

- Hhmm... Täällä ei ole enää mitään tavaroitani.

Yö oli kulunut myös pakkaamiseen. Rob ei ole yhtään yrittänyt kommunikoida ja raahannut pikku Rickyä hänen mukanaan - pois äidin silmistä. Viimeinen huokaus ja sitten alakertaan - hyvästelemään ex-perheenjäsenet.

- Se on sitten loppu. Huoh... Kaipaan varmasti tänne... Kyynel vierähti matkalaukulle ja toinen rinnuksille. Kaikki oli lopussa, varastot tyhjentyneet - loppu edessä! Mikään, MIKÄÄN ei enää kesyttänyt villileijonaa suojelemaan laumaansa...

- Sanon nyt tämän suoraan. En halua, että enää tapaat Richarttia. Se on kaikille parasta!

- Mitä? Et voi tehdä näin minulle!!!!!! L-lapsihan tarvitsee tukea juuri nyt uhmaiässä. Anna minun tavata häntä!

- Jessica, tiedät, kuinka poika rakastaa sinua - mutta en voi sekoittaa hänen päätänsä näillä asioilla. Päästä jo irti ja anna pojan olla rauhassa äläkä palaa - enää koskaan!

- M-mu-mutta meillä on tulevaisuus! Meidän on pakko pysyä yhdessä!

- Pah, sinä et voi tehdä näin minulle! Minulle ja Rickylle.

- En halua, että sotket elämämme. Lähde pois...

- Mutta rakastan sinua... Rakastan teitä molempia! Et voi hylätä - synnytän pian!

- Olisit ratkaissut tämän ongelman ajat sitten! Olisit voinut kertoa ajat sitten!

- Anna edes uusi mahdollisuus!

- EN! LÄHDE!

- Olet kai oikeassa... Nyyh... Minä varmasti.... Nyyh...

- ... Tulen kaipaamaan teitä. En enää ikinä näe Richardtia... En näe hänen kasvavan! En seuraavia syntymäpäivä... EN MITÄÄN!

- Hyvä, että ymmärsit...

- MUTTA TÄMÄ ON NIIN VÄÄRIN!

^^^^^^

Niin on, mutta kohtalonsa jokaisella! Nyt jäämme jännittämään mitä seuraavaksi tapahtuu...

Pieni lepotauko Sadesaarista tekee nähtävästi ihan hyvää. Nyt jatkamme taas jälleen, pahoittelen taukoa. Olisi kivaa, jos Sadesaari saisi lisää kommentteja ja palautetta, sillä ne virkistävät kummasti päivää. Tässä jaksossa tai no, luvussa paljastuu entistä enemmän juonta, lisää ja lisää vaan:

Jos ette ole huomanneet, esim. viime luvussa mainittiin 9 kirouksesta, joista 2 on jo rauennut. Ensimmäisen luvun otsikko, Like A Hell antaa vinkkiä toiseen jaksoon, ja esim. tämä edellinen Child Of The Night kuvaa hyvin tätä lukua, eli silkkaa kompaa.

Eli ei siitä enempää, tällä kertaa...

^^^^^^

Tulevat vanhemmat ehtivät, juuri ja juuri klinikalle josta heidät sitten ohjattiin synnytysosastolle ja kätilö pystyi aloittamaan työnsä. Lapsi autettiin maailmaan aamuyöstä pitkän ponnistelun ja pinnistelyn jälkeen. Uudet vanhemmat ja esikoinen, poikalapsi saatettiin turvallisesti kotiin jo piakkoin.

- Richard, katso kuka on isi! Robert lässytteli vauvalle joka katsoi silmät pyöreänä ikiomia vanhempiaan.

Tästä kaikki siis oli alkamassa, eikä mikään ollut loppumassa. Richard, eli Ricky peri vanhempiensa ruskeat suklaasilmät ja äitinsä... sydämen. Lapsi on kasvoiltaan jo nyt ilmi isänsä, mutta ulkokuori voi pettää ja sieltä voi syntyä... erittäin paljon Jessicaa muistuttava... lapsi.

Puolitoista vuotta hurahti äkkiä. Poika kasvoi ja kehittyi nopeasti. Rob oli tottunut isyyteen ja oli päättänyt samalla yrittää Jessin kanssa toista lasta, lähinnä uusi tyttö kaivattaisiin kuvioihin. Jessicakin oli innoissaan, vaikka Ricky olikin aika paholainen.

- Nyt tutimaan. Hyvää yötä kullanmuru.

- Mamii.

- Rakas, nyt on jo nukkumaan meno aika.

- Tahtoo leikkiä lummuilla.

- Rummut ja kattilat saavat odottaa huomiseen. Nyt höyhenmaille, kultaseni. Hyvää yötä.

- Mamii... Nyyh...

- Hyvää yötä.

- Tahtoo leikkii vielä lummuilla. Nyyh.. Niisk...

- Hyvää yötä Richard.

Yö ei ollut todellakaan helppo eikä Ricky meinannut antaa periksi millään. Heti aamutuimaan Robert sai olla juoksemassa yläkertaa poikansa luokse.

- Isiii... Byäähh... Isiiii!!!!!!!!

- Joskus minä.. Äärrgghh... voisin hiljentää tuon pojan. Rob uhosi ja Ricky jatkoi vain ulvontaa.

- No niin. Mikä nyt on hätänä? Kakka housussa? Nuuh... Et ainakaan haise.

- Näitkö mörköjä pikkuinen?

- En. Haluaa soittaa lummuilla.

- Rummuilla? Sopiihan se, kunhan et herätä äitiä.

Vaikka Ricky olikin vielä aika pikkuinen, hän silti osasi säveltää "rummuilla" niin, että ääni ei kuullostanut niin hirveältä, kuin kuvittelisi. Ihan kuin poika olisi luonnonlahjakkuus.

Hellyyttäviä sulosointuja. Hellyyttäviä sävelmiä. Aina hymy kasvoillaan ja...

... aamut yhtä vaikeita.

- Missä mulot? Tänne heti! Muloja heti! Äitii!

- TAHTOO MULOJA! ÄITIII!!!!!

- Tuodaan tuodaan. Jess huudahti ja tarjoili pojalleen hetimiten murot kouraan. Kappas, kuukausi oli taas vierähtänyt ja Jessica oli jälleen raskaana.

"Ihme lapsi" hän ajatteli ja vei muroastian takaisin jääkaappiin. Vatsa oli yllättävän pyöreä ja Jessica, että Robert rukoilivat sydämensä kyllyydestä, ettei kaksosia ole tulossa. Ultraäänissä havaittiin jotain mielenkiintoista mutta sikiö(t) olivat niin olemattoman kehittymättömät, ettei lääkäri osannut sanoa lähes mitään.

Robert kumminkin jaksoi lepytellä pikkuista ja antaa kaikki vapaa-aika pojan leikkeihin ja kehittymiseen.

- Katsos, oletpa ollut kiltti, kun olet järjestellyt nukkekodin näin kauniisti.

- Oho! Katso Richard, ihan kuin äiti. Onpas hän kaunis.

Samaan aikaan Jessica valmisteli illallista. Spaghetti kelpasi murojen sijasta Rickylle ja kuin Robertillekin. Ruoka oli myös helppo valmistaa ja tarjoilla samantien.

- ROOBERTTT!

Tai oikeastaan, lähes samantien oli aika kaukana tulipalosta. Palopilli soi ja liekit sen kuin vain leimahtelivat.

- Mitä minä teen, mitä minä teen? Äärghh... Puuh, puuh. Jessica puhalsi mutta liekit kun vain kasvoivat.

- Mitä kul... Aahh! Tulipalo! S-sammuta se! Sammuta!

- Mutta miten? Aarghh... Soita palokunta!

- Liian myöhäistä!

^^^^^^

Ajattelin taas vähän pidempää mutta tähän on hyvä lopettaa ja seitsemänteen lukuun on vielä kuvia reilustu! Mitäs piditte? Kommenttia tänne tai viekkuun, ihan miten vain!

Kaikki varmaan huomaavaat, blogi on hieman uudistunut. Nyt käytössämme on vieraskirja, sinne muu ja ylimääräinen lörpötys ja kommentointi. Näh, sataa vettä. Ei tässä muutakaan tekemistä kuin vääntää tällä kertaa hieman tylsempi pätkä, sillä osan kuvista poistin vahingossa.

^^^^^^

Kuukaudet kuluivat hitaasti. Erittäin hitaasti. Silmällä huomasi kuinka Jessican kupu yhä vaan kasvoi ja huomattavasti lapsi olisi tulossa. Silti, uhkaavan näköinen ilme kasvoillaan Jessica marssi pettyneesti Robin puheille.

- Kulta, haluaisin puhua sinun kanssasi - erittäin tärkeästä asiasta.

- Ai. Mikä mahtaa olla näin tärkeää, että en pääse edes katsomaan futiksen kolmannen lohkon turnausta? Ahaa... Asia on siis erittäin tärkeää...

- Kyllä vain.

- Asia on katsos näin... Ööh... Tämä lapsi... Se on poika... Olen tiennyt tästä jo... Kauan. O-olen yrittä...

- Et ole edes yrittänyt! Miksi et ole kertonut.

- Rob.. Tähän liittyy muutakin, mutta sinun ei ole vielä aika tietää - kaikkea. Olen pahoillani...

- Jotenkin minusta tuntuu, että minun on hyväksyttävä tämä. Mihin tämäkin meidät johtaa...?

- Kumpa tietäisin.

Jälleen myöhemmin Rob oli yrittänyt sulatella kuulemaansa, "ai, että Jess tietää jotain enemmän lapsesta". Yläkerran vessasta tultuaan ensi synnyttäjä oli kokkaamassa ihan kuin viimeistä ateriaa, mutta sitä se ei todellakaan ollut.

- Hei. Mitä sinä puuhailet?

- Laitan meille täytettyä kalkkunaa.

- Namm.. Se on herkkuani ja tiedät sen. Mistä nyt tuulee?

- Hhmm... kunhan laittelen.

Kun uunista levisi ihana tuoksu, Robert tiesi kokoontua jo pöydän ääreen. Rouvansa hyräillessä hänkin oli keksinyt erittäin tärkeää asiaa, mutta ei tiennyt miksi päätti tehdä niin. Hiljaisuuden rikkoakseen, hän päätti avata suunsa pakolla.

- Tämä kalkkuna on erinomaista. Siitä puheenollen, erinomaiselle kokille täytyy löytyä kiitosta. Olen tässä vähän miettinyt...

- Niin mitä olet miettinyt? Jessica ihmetteli salaperäisenä. Hän oli varma, että Rob myöntäisi taas jättäneen kahvikupin lattialle ja hyvittelisi sen... jotenkin. Mutta asia ei ole se.

- Noin viehättävällä neidolla on varmaan joku salaisuus, sillä olen umpi rakastunut sinuun ja kohdussasi olevaan lapseen, josta syntyy poika tähän taloon...

- Kuten sanoin, rakastan sinua yli kaiken.

- Tuletko vaimokseni?

- VAIMOKSESI?

- Mitä tähän nyt sanoisi? O-olethan tosissasi?  To-to-totta kai, tulen vaimoksesi...

- ... Tämä sormus on varmaan maksanut omaisuuden.

- Nyyh... olen sinun avovaimosi nyt... kuinka voisin enää olla onnellisempi?

- Ei sinun tarvitsekaan. Meille riittää vain rakkaus, niin pysymme yhdessä.

- Minäkin rakastan sinua, Robert. Meistä tulee varmasti onnellisin perhe - ikinä!

Toden totta, se voi pitää paikkansa, sillä... no, siitä sitten myöhemmin. Seuraavat päivät kuluivat synnytystä odottaen. Lapsen pitäisi jo olla maailmassa, sillä laskettuaika ohitettiin 4 päivää sitten. Onneksi sentään Jessica ei ole menettänyt toivoaan ja ylpeänä kihlauksesta ja lapsestaan ryhtyi havaroimaan pihaa. Rob töissä ja hiljainen hetki oli käsillä...

Urakan jälkeen pieniä potkuja vauva potkaisi ja se merkitsi vain yhtä asiaa...

... sitä, että supistukset lisääntyisivät. Lapsi vesi valui pitkin jalkaa ja supistuksia tuli yhä tiheämmin. Onneksi Robert oli kiiruhtamassa kotiin, tietämättä tästä.

Kohta supistuksia oli jo 20 sekunnin väleín. Lapsi oli tulossa, sen nyt Jess tiesi. Hän huusi kipuunsa ja särkyynsä, hiki vain lensi ja supistukset supistivat kohtua. Rob huomasi poikansa syntyvän ja soitti kiireesti ambulanssin, monitoimikaukosäätimellä.

- Rroobeertt... ARRGGHHH!!!!!!!!!! Jess huusi kurkku suorana. Hän ei kyennyt liikkumaan, sillä supistukset piiskasivat hänet melkein kumoon.

Voimat olivat loppu jo kahdessa minuutissa mutta vielä oli jaksettava. Rob huomasi Jessican melkein pyörtyvän ja juoksi heti kertomaan ambulanssin tulosta. Ei kulunut edes sekunttiakaan kun kaukaa kuului jo sireenien kaiku. Apu olisi tulossa, mutta milloin?

Silti, yhdeksästä kirouksesta kaksi oli jo rauennut. Kolmas odotti tuloaan... Mutta milloin?

^^^^^^

Luku 5 oli nyt tässä. Pahoittelen, luku oli hieman tökkivä mutta en pystynyt ottamaan joitakin kohtauksia uudestaan, sillä peli oli pyörinyt eteenpäin. Muistakaa kommentoida ja kertoa mielipiteenne uudistuksista!

Vaikka neljättä lukua kutsutaan erilaiseksi lopuksi, se ei merkkaa sitä, että tarina loppuisi. Ehei, ette pääse Sadesaaresta näin helpolla. Sitten olisi vähän ilmoitettavaa, nyt kun alkoi viimeinen lukuvuosi peruskoulussa, haluaisin painottaa, että lukuja ei välttämättä tule enää tasaiseen tahtiin. Voi olla, että niitä tulee vain viikonloppuisin tai... noh... mistä sitä tietää! Mutta ei pilata tätä huikeaa lukua höpötyksellä!

^^^^^^

Silmänräpäyksessä koko huone oli vihreässä savussa. Savu haiskahti mätääntyneeltä tomaatilta ja siltä se näytti. Mutta savun keskeltä hahmottui jotain. Jotain, mikä hiljensi tunnelman.

Pöly laantui ja laantui hetkessä. Nuoret kasvot kohosivat väänteikkäästi ja tunnelma tiivistyi herkeämättä.

- Mi-mi-mitä tämä m-merkitsee? Robert huudahti pakokauhun vallassa kun nuorinainen ilmestyi lopulta savun keskeltä. Hän katsoi tyttöä, joka muistutti tutulta...

- MINÄ ELÄN! Tyttö kiljaisi ja siinä samassa kaikki tulisi muuttumaan.

Jokin valtasi koko ympäristön. Kaikki haihtuivat yhtäkkiä ja kukaan ei tuntenut mitään. Maa tärisi ja seinät heiluivat ahkerasti.

Hengittäminen tuntui erittäin raskaalta. Tuntui kuin kaikki haihtuisi ja mitään ei jäisi jäljelle. Tuntui, kuin olisi matkustanut ajassa taaksepäin. Mutta silmänräpäyksessä ei enää tuntunut miltään, kun kaikki pimeni... Kaikki pimeni...

Hetken kuluttua tuntui taas eloisalta - ja nuorelta. Ihan kuin mitään ei olisi äsken tapahtunut.

- Me olemme matkanneet ajassa taaksepäin! Se toteutui! Jihuu, minä elän jälleen! Jessica iloitsi ja hurrasi Robertille. Mitä oikein tapahtui?

- Olemme siinä kohdassa, missä meidän tarinamme loppui! Voimme aloittaa taas kaiken alusta! Meillä on oma tontti ja... Jessica jatkoi niin tohkeissaan, että Rob ei pysynyt perässä.

- Anteeksi, mutta mitä on tapahtunut? Mitä meille tapahtui?

- Kumosit kiroukseni pelastamalla minut. Kun kirous raukesi, se johdatti meidät menneeseen - juuri siihen missä me erottiin nuorina, eli silloin. Nyt voimme elää sen jälleen ja vaihtaa valintojamme!

- M-mutta en ole varma haluanko aloittaa kaiken alusta. En ole varma haluanko elää kanssasi.

- Älä nyt höpsi. Mitä sinä tuollaisia höpötät? Meidät on luotu yhteen, kohtalo johdatti sinut pelastamaan minut. Minähän rakastan sinua. Olen rakastanut aina!

- Olet kai oikeassa, sillä tunnen myös samoin...

Syntyi syvä hiljaisuus.

Kolmen kuukauden kuluttua hiljaisuus oli ollut jo kauan tipo tiessä. Vanha elämä, joka oli jo kerran eletty, jouduttiin elämään uudestaan.

- Talomme näyttää hyvältä, mutta sinuun tätä kaikkea ei voi verrata. Oikeastaan, sinuun ei voi verrata mitään - olet niin lumoavan kaunis.

- Kiitos, Rob. Tuo oli kauniisti sanottu. Jätä kuppisi sitten astianpesukoneeseen, kiillotan juuri lavuaaria ja sotket sen yleensä aina heti.

- Olet oikeassa, en saisi jättää tavaroita hujan hajan ja sotkea sinun kädenjälkiäsi.Rob joutui aina myöntämään itselleen, että hän oli juuri täyttänyt parikymmentä vuotta, kun hetki sitten hän olisi melkein jo nelikymppinen. Kyllä aika saanut ihmeitä aikaan.

 - Eikö olisi pienenten päiväunien paikka?

- Mene sinä edeltä, kiillotan vielä tiskipöydän. Muista jättää se kahvikuppi - tiskikoneeseen.

Hetken kuluttua Jess saapui nenäänsä nyrpistäen makuuhuoneeseen.

- Jätit jälleen sen kahvikupin lattialle. Mikä ihme sinua oikein riivaa? Teet sen aina, vaikka kuinka käsken. Et kuuntele yhtään mitä sanon!

- Anna anteeksi. Olin taas niin ajatuksissani. Korvaan tämän sinulle.

- Miten muka korvaat? Suklaalla? Mutta teet tämän aina!

- Lupaan, että korvaan...

- ... erittäin mieluisella tavalla. Rob jatkoi keksittyään ratkaisun pulmaansa.

- Niinkö?

Onneksi siihen ei mennyt kauan, kun Rob sai tyydytettyä halunsa ja Jess oli valmis antamaan anteeksi - kahvikupin verran.

- Se oli jälleen mahtavaa. Jess tuumasi hengästyneenä.

- Niin oli. Mahtavaa.

"Vähän liiankin." Rob ajatteli itsekseen ja tuumi menneitä.

Mutta paras odottikin ihan kuukauden päästä. Tämä mahtava, oli osoittautunut aivain uskomattomaksi. He saisivat vauvan!

- Hänestä tulee isin tyttö... Eikö niin?

- Ehei, ultraäänissä sanottiin, että 75% hänestä tulisi poika. Olethan aina haaveillut pojasta?

- Ajattele. Me saamme vauvan. Hänestä tulee jokatapauksesta isin tyttö, tai no... poika.

- Olethan onnellinen?

- Totta kai olen! Miksi sinä tuollaisia kyselet? Tämä "uusi" elämä on mahtavaa.

- Ajattelin vain, koska et ole osoittanut sitä näinä päivinä...

- Voi rakas Jessica. Totta kai minä olen...

^^^^^^

Tämä neljäs luku päättyi hieman romanttisemmin. Jos on jotain kysttävää, kysykää. Jos on jotain kommentoitavaa, kommentoikaa!

^^^^^^

Monen viikon kuluttua Rob oli kerännyt itsensä ja rakennutti hänelle uuden talon, jossa hän voisi todellisuudessa muutakin kuin "asua". Töissä meni hyvin, mystiikka oli kiehtovaa, toisin kuin laskut.

- Oho! Ennustaja lähestyy minua kirjeellään ja pyytää soittamaan hänelle... hhmm... mitähän tämäkin merkitsee? Rob tuumi ja mulkoili kirjettä epävarmasti.

Olisi paras totella ennustajaa, ties mitä voi sattua - vaikka hän katkaisisikin iänikuisen lankakerän. Ennustaja lupasi tulla käymään hieman myöhemmin - onneksi.

Hieman myöhemmin, kun aurinko oli vienyt Robertin talonluota uteliaat katseet kukkuloiden taakse, ennustaja saapui.

- Minulla on se, jolla autat Jessicaa.

- Mikä se?

- Siis se, jolla autat hänet henkiin. Nyt olet tarpeeksi kokenut. Nyt voi pelastaa hänet! Nyt on vielä aikaakin...

- Tarkoitatko sitä todella?

- Kyllä kultaseni. Nyt on oikea aika.

- Tässä. Avaa varoen! Muista, saat käyttää tätä vain yhteen ja tiettyyn henkeen. Ainoastaan, yhteen ja tiettyyn henkilöön - Jessica Hantoniin.

- M-miten tämä toimii?

- Hhmm... kai se sisältää käyttöohjeet - lue ne!

- K-ki-kii-kiitoss.

- Muista! Vain käytä yhteen henkilöön. Ja muista puhua asiallisesti!

- Totta kai! Olen karismaallinen, luotettava...

- Ja sankari, jos nyt tottelet.

Ja Rob päätti totella. Kello ei edes ollut vielä paljon joten ennustajan lähdettyä Robkin lähti, mutta vain suihkuun.

- Äh, arvasin mitä se eukko minulle tyrkytti! Rob huudahti. Puhelin viikatemiehelle? T-täytyikö hänen soittaa noutajalle?

Täytyi. Viimeiset sanat kuolleelle ja loput lorut elävälle - toivottavasti.

- Voi, mitä minä sitten teen jos epäonnistun? Rob huokaisi.

Mutta hänen oli pakko! Se oli hänen kohtalonsa! Hän ei voinut kiertää eikä kaartaa tätä todellisuuden ripausta.

Onneksi ennustaja oli antanut noutajan puhelinnumeron, täytyi vain muistaa yksi numero 6, sitten kaksi muuta oli helppoa. Noin, 666.

- O-onko noutaja?

- On. Mitä asiaa? Vapautan vain Jessica Hantonin sielun rahasta, jos sitä kyselet.

- P-paljon haluat?

- 10 000 simeleonia. Tasan.

- M-mutta...

- Ei muttia, 10 000 tai ei mitään. Sovittu? Hyvä. Pannaanko lahjapakettiin?

- EI TODELLAKAAN!

^^^^^^

Tässäpä tämä, hieman lyhkäsempi mutta parempi kuin ei mitään. Katsokaa ilmainen talo esittely, se on huippu viihdettä! Kommenttia?

VAROITUS!!! KIELLETTY ALLE 8-VUOTIAILTA!

^^^^^^

... Vihdoin aamu valkeni, mutta Robilla ei ollut tietoakaan kauan hän oli ollut ja missä. Perin outoa oli, että hän heräsi juuri haudalta. "Mi-mitä tapahtui"`Rob ajatteli ja yritti saada kiinni ajan kulusta.

Hän yritti nousta ylös, mutta loppuun kuluneet lihakset raskauttivat pientäkin liikettä ja ylös nouseminen tuntui kuolemalta. Aurinko paistoi kirkkaasti silmiin ja häikäisi Robertin silmät. Hän oli ollut kauan pimennossa, mutta missä? "Mieti, mieti, mieti!" Rob pakotti itsensä muistamaan jotain, mitä hänelle oli tapahtunut. Hän vain muisti puhelimen - pizzan - ja... pizza kuskin... ja sen hymyn! Kaikki muut olivat huuhtoutuneet hänen mielestään tai sitten... sitten ei ollut tapahtunut mitään!

Robert päätti jäädä siihen vähäksi aikaan. Pieni lepotauko ei tekisi pahitteeksi, kaiken tämän jälkeen. Hän yritti kiperästi muistella mutta tunsi itsensä niin turtaksi, ettei jaksanut edes muistella - mitään.

Ajatukset Jessicasta, haudasta, Sadesaaresta ja muusta ei-niin-mukavasta pyöri hänen päässään koko ajan. Asioita oli vaikea yhdistellä toisiinsa järkevästi joten tässä asiassa ei ollut tolkkuakaan. Mitä pitäisi tehdä?

Sitten Rob keksi! Hän keksi sen, minkä olisi pitänyt keksiä aikoja sitten. "Voi perhana, miksi en keksinyt tätä aikaisemmin?" Kirosi Rob päässään. Oli jo aikakin kääntyä ammattiauttajaan...

Robert liusui kuin magneetti puhelimen ääreen ja näppäili parit Eniro nollasatasadat ja pirautti hänen ammattiauttajalleen, pimeään puoleen kääntyneeseen - ennustajaan. Puhelimeen ei meinattu aluksi vastata mutta sitten onneksi ennustaja vastasi ja lupasi tulla käymään - mahdollisimman pian.

Mahdollisimman pian tarkoitti siis 5 miinuuttia.

- Olet kai se nuorimies... hmmm... Robert Jess? Se kuka muutti...

- Kyllä, aivan - olen se. Pyytäisin sinulta palvelusta; voisitko...

- Tietenkin kultaseni... Haluat, että kurkistan kristallipalloon ja kerron mitä sinun täytyy tehdä.

- Kiitoksia. Tä-täytyykö minun tehdä jotain? Rob ihmetteli ja katsoi ennustajan kristallipalloon.

- Totta kai. Miksi luulet sitten kohtalon seuranneen sinua? Höpsistä... Jokaisella meistä on tehtävänsä! Ennustaja kertoi ja katsoi vakavasti kristallipalloa. - Näyttää lupaavalta... Hhmm...

- Sinun täytyy pelastaa tyttö - kuolleista.... Sinulla ei ole enää kuin vuosi ja sen rippeet aikaa jäljellä.... Sinun täytyy hankkiutua pimeänpuolelle - mystiikkauralle - jotta...

- Et ole tosissasi! Säikähti Rob ja jatkoi ennustajan ennustusta.

- Voi ei! En uskalla katsoa! Jos epäonnistut - sinusta tulee... riivattu! Samanlainen kuin Jessica Hantonista! Voi ei, sinun täytyy pelastaa tyttö! Ennustaja huudahti ja siinä samassa kristallipallo lopetti välkehtimisen.

- Si-siinäkö kaikki? Rob ajatteli ääneen ja ihmetteli suuresti. Hänestäkö sankari?

- Siinä kaikki. Ennustaja tokaisi lopuksi.

- Oi kiitos! Nyt on sydämeltä muljahtanut suurensuuri kivi pois! Oi kiitos, mitä olenkaan velkaa?

- Nuoren Jessica Hantonin hengen. Ennustaja naurahti ja poistui Robertin tontilta - välittömästi.

Seuraavana yönä tapahtui kummia. Taivas oli kirkas ja tähdet tuikkivat liiankin sokaisevasti valaisten tien tuntemattomille tuntemattomien tuntemattomalle.

Oli kuin aika olisi pysähtynyt paikoilleen. Niin hiljaista oli. Yhtäkkiä kuului kamalaa naurua ja punainen savu peitti Robertin juoksumaton ulkoonta.

Seuraava ääni oli poliisiauton sireenit, mutta nekin lakkasivat soimasta kun tuntematon rosvo luikki tiehensä. Rob herätti epäilyksensä sillä hän tunnisti hymyn poliisinkasvoilta... se tuttu hymy... hhmm...

Toivottavasti asiat alkaisivat mennä kohdalleen. Ainut solmu iänikuisessa lankakerässä oli uralle löytäminen. Mystiikka ei tarjonnut melkein koskaan mitään! Oli kuin ura olisi pyyhkiytynyt sanomalehdistä ja tietokoneista...

Muuta ajateltavaa olisi hyvä vaihtoehto. Rob pääsi opettajauran pohjalle, vahtimaan kakaroita leikkipuistoon. Mikään ei tahtonut onnistua, tämä oli jo viides työ mistä oikeasti Rob sai jo heti ensimmäisenä päivänä potkut.

- Argghh! Miksi, MIKSI JUURIN MINUN PITÄÄ RYHTYÄ TÄHÄN? Rob raivosi. - En jaksa enää! Hän jatkoi ja meinasi rääkäistä itkuun mutta ei jaksanut, hän oli niin väsynyt.

Talvi seurasi nopeasti syksyä ja aikaa oli jäljellä vain puolivuotta - enää. Mystiikasta ei ole tietoakaan.

- Miksi teen tämän itselleni? Rob nyyhkytti ja painui sisälle yhtä nopeasti kuin lumet sulivat - eli silmän räpäyksessä!

Levottomat yöt seurasivat toisiaan mutta tämä oli ennen kuulumatonta. Rob heräsi keskellä yötä kylmään vetoon, joka tuli ovesta - ja joka oli auki!

Robia väsytti, miksi ovi oli avautunut? Hänen oli pakko nousta ylös ja sulkea ovi.

Puettuaan nopeasti lämmintä päälle, hän meni katsomaan mikä oli avannut oven. Järkytykseen hän näki sen jota hän oli vähiten odottanut - Jessica Hantonin haamun! Haamu lauloi itsekseen:

- Jos vain, jos vain - Robert Jess mut pelastais. Jos vain, jos vain - hän mut pelastais... Haamu lauloi kauniisti mutta korvia särkevällä äänellä. Laulu kuullosti kauniilta ja Rob keräsi rohkeutta seuraakseen haamua.

Laulu muuttui vähitellen lauseeksi ja lauseet käskeviksi sanoiksi: "Pelasta minut!". Robert ei voinut olla seuraamatta haamua ja lupasi totella: "Minä pelasta, minä pelastan!" Hän ajatteli ja katsoi haamua säkenöivin silmin.

Äkkiä haamu alkoi huutamaan:

- Se myrkky! Se myrkky! Se riistää henkeni! Se tappaa!

Robert kuuli huudot ja juoksi haamun luokse.

- Köh... Myrkky on hävitettävä. Krööh, se tappaa! Se tukahduttaa! Se luo kärsimystä!

- Myrkkyyn ei ole vastalääkettä! Pelasta minut, pelasta!

- Mu-mutta mitä teen? Rob huudahti ja panikoi. Hän ei välttämättä saisi koskaan tietää mitä hänen täytyisi tehdä ja hänestä tulisi - riivattu!

- Aika on vähissä - pelasta minut! Haamu huudahti ja kupsahti kuolleeksi, niin kuin silloin - kun hän oikeasti kuoli. Mutta miten pelastaa?

^^^^^^

Tattista vaan. Siinä oli toinen jakso, ja valitettavasti tuokin jäi hieman lyhkäseksi - en malta kirjoittaa pidempiä sillä telkkarista tulee Kill Bill 1, namm...

Kommenttia? Miten luulette Jessican pelastuvan - jos niin käy?

- PELASTA MINUT!

Tänään aloitan uuden tarinan. Tämä ei ole mikä tahansa tarina, tämä on LC pohjainen joten koodeja ei käytetä. Kommentit olisi ihan jees, mutta eihän ketään voi pakottaa. Ai niin, tuo hot or not tarkoittaa sitä, että jos pidit/pidät tarinasta - klikkaa hot ja sitten jos et niin klikkaa not. Yksinkertaista? Selvä.

^^^^^^

Mikään ei mennyt sinä iltana nappiin kun Jessica Hanton makasi melkein kuolleena roskapöntön juurella. Vaikka kaikki oli aloitettu puhtaalta pöydältä - kaikki pimeät hommat oltiin lopetettu, silti kävi näin. Jess yritti hengittää, mutta myrkky tainnutti hänen keuhkot. Voimat oli loppu, mitään ei ollut enää tehtävissä. Viimeinen henkäys ja kaikki oli ohitse.

Taivas sumeni ja pimeät voimat valtasivat nuoren Jessin sielun. Viimein noutaja oli laskeutunut viikatteen kanssa ja odotti oikeaa hetkeä. Hetken miettimisen jälkeen, joutuisiko Jess helvettiin vai taivaaseen - jälkimmäinen ratkaisu kuullosti ihan mukiin menevältä. Itse Jess ei ollut tehnyt mitään väärää fyysisesti, mutta henkisesti hän oli kuin riivattu...

Noutaja epäröi päätöstään lopulta, laskea melkein riivattu taivaaseen - mitähän Kaikkivaltias siitä sanoisi? Mutta tehty mikä tehty - melkein. Täytyi vain ensin tyhjentää tarpeet.

- OVI KIINNI! Noutaja huudahti kiukkuisena, katuen päätöstään lopulta.

Ja ovi sulkeutui voimalla - kuin käskystä.

Parin päivän päästä koko Sadesaari oli unohtanut koko Jessica Hantonin. Onneksi hänellä ei ollut enää yhtään sukulaista lähimaillakaan elossa, joten talo ja tontti saatiin myytiin. Ei kestänyt kauan, kun nuori mies, Robert Jess osti koko tontti paketin. Hän tunsi Jessin ennestään, mutta ei tiennyt hänen kuolleen. He olivat joskus yliopistossa seurustelleet, mutta suhde katkesi kuin kuminauha kun Rob sai tietää, että Jess vain käytti häntä hyväkseen... Hyvästit olivat haileet haudalla kun Rob muisteli menneitä.

Onneksi pian saapui Robin kimppakyyti töihin. Hän toimi suurlähettilään avustajana vaikka palkka olikin kehno. Sadesaarella ei ollut aina jokapäivä saatavilla mitään huippupalkkaisia työpaikkoja tai muuta vastaavaa. Raha oli ansaittava työllä, ja työ oli ansaittava taidolla!

Töissä täytyy myös osata olla nöyrä ja toteltava käskyjä. Se tarkoittaa sitä, että joka päivä pitää raataa ja paiskia töitä ihan hulluna. Mutta siitä saa sentään rahaa. Ja rahalla pizzaa... Ruoka oli loppu jääkaapista ja ainut kasvis mikä löyty oli homehtunut porkkana. Porkkana vai pizza? Pizza.

Pizza toimitettiin äkkiä. Kuski oli mukava ja antoi hieman alennustakin. Rob katsoi tyytyväisenä naista kohden ja pisti merkille jotain erikoista. Mutta mistä tuo tuttu hymy?

- Anteeksi, mutta mikä teitä naurattaa? Rob kysyi kädet ristissä hämmästyneenä kun kuski mulkoili häntä epämiellyttävästi nauraen.

- Etkö ole kuullut sitä? Siitä jauhetaan koko kylällä! Nainen selitti ja hymyili jälleen. - Olet muuttanut riivat kotiin, se nainen tekee sinut vielä hulluksi! Nainen jatkoi ja purskahti äärettömän pelottavaan ja korvia vihlovaan nauruun.

- Anteeksi, mutta hakeutukaa hoitoon. Olette päästänne vialla. Ei Jess ollut mikään riivattu! Rob selitti pakokauhun vallassa ja yritti usuttaa pizza kuskin autoonsa ja ajamaan sinne mistä pippuri kasvaisi.

Nainen lähti ja pizza lopulta alkoi maistua. Vaikka yleensä pizza on täyttävää ja vain pari palaa riittäisi kovaankin nälkään, mutta tällä kertaa Robert ahmi koko pizzan - yksin. Lopulta pizzasta oli vain jäljellä pahvinen laatikko ja... huimausta. Robin valtasi outo tunne tila. Hän ei meinannut pysyä paikoillaan ja päätä alkoi särkeä. Särky oli jyskyttävää, hän jopa tunsi oman pulssinsa otsasta!

Äkkiä Robert kaatui maahan ja vintti pimeni...

^^^^^^

Tähän on hyvä lopettaa ensimmäinen luku. Tervetuloa lueskelemaan uudestaan ja kommentoimaan! mitä olit mieltä?